Muistoja Iitin kirkonkylän väestä kauan sitten Viime päivinä ajatus on vaeltanut ihan lapsuudessakin, kaikki kuitenkin yllättävän kauan sitten tapahtunut. Luin nimittäin, että kylämme vanhimpia asukkaita, Sirkka Savenius oli hiljattain saatettu 94 v iässä haudan lepoon sukunsa joukkoon. Ani harvoja pitkäaikaisia kirkonkylän asukkaita on nyt jäljellä. Sirkka eli tässä kylässä koko elämänsä syntymästään vuonna 1928 lähtien. Siinä suhteessa hän oli kylän ainoa vanhus laatuaan. Me muut olemme syntyneet muualla. Samalla jouduin yhden askeleen lähemmäksi kylän vanhinta asukasta. Tietääkseni minua vanhempia on vielä kaksi jäljellä, Anja Parkkonen, joka muutti sodan päättymisen jälkeen kyläämme avioiduttuaan ja Tyyne Kallio, joka oli evakkoreen tuoma, vanhin Mullikkamäen asujista. Itsekin muutin, mutta jo pikkulapsena 1930-luvulla. Aika on kulumassa meidänkin tiimalaseissa loppuaan kohti. Tältä muistelma-ajalta minulla ei ole valokuvia. Tanhutaan ja piirileikitään! Tutustuin Sirkkaan paremmi
Tekstit
Vuosi 2020 saatiin loppuun
Aloittelin tätä postausta tammikuun puolella, mutta niinpä vain on venähtänyt täydentäminen maaliskuun puolelle! Kolme ensimmäistä kappaletta tuli silloin kirjoitettua, kuvista alkaen teksti on uudempaa, 12 03 kirjoitettua. Merkillisin vuosi elämässämme, kun on oltu koronauutisten päivittäisissä vaiheissa reilu 3/4 vuodesta, vain oudon leuto ja lumeton alkutalvi 2020 ehdittiin viettää toiveikkaammissa merkeissä. Ollaan nyt vaiheessa, jossa maskin käyttö on jokapäiväistä elämää aina, kun mennään ns. muiden joukkoon kauppa- tai muilla asiointireisuilla. Pidetään turvaväli kassajonoissa ja koetetaan olla yskimättä edes ns. virkayskää (ennenkuin vaitelias suomalainen avaa suunsa, pitää kurkku avata kakaisemalla, jotta tietäisi, että ääntä tulee). Alkuvuodesta syntyi tapa, että vanhimmat ikäluokat, joita tauti armottomammin koettelee, ovat löytäneet aikaisen aamun (klo 6-8) kaupassa asioimisen ajan. Se taas on karsinut kohteista toisia liikkeitä, jotka avaavat vasta klo 9-10 maissa. Ns. t
Ja muistakin katsoa silmiin!
Rowan Atkinson eli Mr. Bean pääsee kansikuvapojaksi. (Kuva on Iltalehden häntä koskevasta artikkelista 09 01 2021.) Tämä kehoitus on silloin tällöin ponnahtanut väkisin mieleen, kun nykyisin lähimmät kontaktit ovat sähköiset viestinnän palstoilla, varsinkin FaceBookin sivuilla, joissa on ns. profiilikuva. Ehdottomasti suosituin profiilikuva on itsestä, joko luonnollisena tai joillain koristeilla lisättynä. Toinen toistaan komeampia säihkysilmiä saa ylenpalttisesti katsella, kun naisten (ja nykyisin jopa miestenkin) vakiovarusteisiin kuuluu silmien seutuun levitettäviä tehostevärejä tai lisukkeita. Jopa niin, että arvellaan yleisesti, että silmämeikki kuuluu jokaiselle ja joka tilanteeseen.?? Myös silmälasit tuottavat saman reaktion, sillä silmä näyttää niiden kehystämänä suuremmalta. Mutta suoraan silmiin still-kuvana jatkuvasti tuijottava ystävä alkaa viestiä alitajuisen häiritsevästi. Olisiko aika opiskella itseään kuvattaessa pyrkiä katsomaan jotenkin "hieman ohi", että a
Lounaistuuli toi terveisiä elämäntaipaleeni alkuvuosilta
Olipa tuulinen päivä, kun käytiin postilaatikolla! Vaihdettiin samalla syysilme laatikkotelineen kukkalaatikkoon. Otin pois kesäbegoniat, jotka eivät kyllä vielä olleet paleltuneet alkuunkaan. Mutta kun jo aikaa sitten oli ostettu kanervat sitä varten, niin arvelin, että joskus se ratkaisu on tehtävä. Kanervat siirtyivät odotuspaikaltaan nurmikolta tuijanoksien kanssa virkailemaan tien varteen. Tuuli meinasi viedä lähtiäisiksi käteen napatun postin, josta Iitinseutu oli tietysti tärkein ja odotettu. Callunaa ja kartiotuijan oksia Lehteä sitten tavailemaan, kun lopulta sisään ehdittiin. Siellä olikin jo heti ensimmäisellä sisäsivujen aukeamalla iso artikkeli 90 vuotta toimineesta Kausalan koulusta. Vihreällä pohjalla olleeseen historiikkiin juutuinkin sitten moneksi tunniksi miettimään. Ensimmäiseen Salpauselkään kuuluvalle Sekalmäelle noussut koulu oli vihitty käyttöön vasta 21.12.1930. Päätös koulurakennuksesta oli tehty jo 5 vuotta aikaisemmin, sitten oli valmiina kolmen opettajan t
Eläkeläisen aikaa 20 vuotta
Autotallin takana kivikoivulla on lehtien varistelun aika, se aloittaa meillä. Alkuun kommentti valokuvien suhteen: Noihin aikoihin otin etupäässä kasvi- ja kasvillisuuskuvia diafilmille, koska tarvitsin niitä eri esitysteni tueksi.Tähän en niitä kuitenkaan liitä, kuvat ovat tältä vuodelta, syyskuun loppupuolelta. On päästy reilusti kahden vuosikymmenen päähän siitä, kun eläkepaperit pantiin toimeksi. Niitähän rustattiin kyllä koko edeltävä vuosi monelta kannalta pohtien. Toisaalta koulutyö oli aina ollut kiinnostavaa, toisaalta äänijänteet lähettivät joka päivä terveisiä, että puhekiintiössä on pohjakassa näkyvillä. Vanhempien koti 150 km kaakkoon päin oli varronnut eläkeläistä asumaan jo 18 vuotta, sitä oli kunnostettu ja pidetty kesäkotina. Niinpä viimeinen kesälomani, vuonna 2000 alkoi kaappien ja laatikoiden siivouksella ja melkoisella tyhjennyksellä. Olin tosin koko lukuvuoden ollut hieman epävarma, mitä tulee tapahtumaan, kun toimeeni lukion lehtorina ja opinto-ohjaajana ei oike
Ehdittiin jo elokuulle!
Preeriavärimintut avaaavat loppukesän koristeeksi kukkansa. Ennen kuulumattoman pitkä väli blogipostaukseen! Ei sitä koronaakaan voi kaikesta syyttää, varsinkin kun en ole sitä sairastanut. Mutta niin vaan on aika kulunut päivästä toiseen. Nivelet ovat säännöstelleet tekemisiä, ja Tellan kanssa eletään vanhan koiran kuvioiden mukaan. Aikaisin kukonlaulun aikaan pihalle, sitten parin tunnin päästä ja kahvista selvittyä onkin aika jatkaa vielä lyhyeksi jäänyttä yötä. Vieraita ei ole juurikaan nähty sen enempää läheltä kuin kaukaa, joten olo on kuin rikkaruoholla, jota kitkijä ei häiritse. Sen kun tekeytyy. Ulkona ollaan vasta, kun UV-säteily on hellittänyt, uutta nahkaa kun ei minulle enää kasva, on elettävä näiden vanhojen rippeiden ehdoilla. Syyspuolelle kesää on tultu, kun hevoskastanjan lehti alkaa muuttua hyvin tummaksi. Sen läpi ei tule oikeastaan yhtään valoa keskipäivällä alle. Etupäässä siinä viihtyy hietakastikka, joka on sopeutunut kuivaan. Aloin tuostakin jo trimmeri
Rauhaisaa ja sopivaa piha-aikaa
Kuva on eilisillalta, räntälumisateen lakattua. Tänään iltakahdeksalta ei enää löytynyt mitään jäljellä. Tonttini on iso, yli 4000 neliötä, siitä suurin osa on ikivanhaa peltoa, loput hiekkaisia laitumia ja rakennusmaata. Maat kallistuvat luoteen-pohjoisen suuntaan, vain pienempi luoteisnurkka on tasaista, siellä on myös hietakerroksia yli kolmeen metriin, kun muussa alueessa kallio on metrin syvyydellä tai lähempänäkin. Kaikilla lähinaapureilla on tasaisemmat tontit. Kylä oli rakentunut seurakunnan vuokratonteille kauan, ikimuistoon. Tontin lohkomisessa 1960-luvun lopulla määriteltiin, että silloisen jalkapolun tilalle pitää varata kahdelle yläpuoliselle naapurille kulkuoikeutta rasitteeksi etelärajaa myöten. Tie on nykyisin isoillekin autoille tarvittava, suurin vakinainen liikennöijä on jätekuljetusauto. Harmi, että taloa ei rakennettu vasta silloin, nyt liikenne hipoo rapunkulmaa ja meidän ainoaa ulko-ovea. Mutta faktoja on vaikea muuttaa. Tässä autotallin pohjoispuolise