Lounaistuuli toi terveisiä elämäntaipaleeni alkuvuosilta

 Muistoja Iitin kirkonkylän väestä kauan sitten

Viime päivinä ajatus on vaeltanut ihan lapsuudessakin, kaikki kuitenkin yllättävän kauan sitten tapahtunut. Luin nimittäin, että kylämme vanhimpia asukkaita, Sirkka Savenius oli hiljattain saatettu 94 v iässä haudan lepoon sukunsa joukkoon. Ani harvoja pitkäaikaisia kirkonkylän asukkaita on nyt jäljellä. 

Sirkka eli tässä kylässä koko elämänsä syntymästään vuonna 1928 lähtien. Siinä suhteessa hän oli kylän ainoa vanhus laatuaan. Me muut olemme syntyneet muualla. Samalla jouduin yhden askeleen lähemmäksi kylän vanhinta asukasta. Tietääkseni minua vanhempia on vielä kaksi jäljellä, Anja Parkkonen, joka muutti sodan päättymisen jälkeen kyläämme avioiduttuaan ja Tyyne Kallio, joka oli evakkoreen tuoma, vanhin Mullikkamäen asujista. Itsekin muutin, mutta jo pikkulapsena 1930-luvulla. Aika on kulumassa meidänkin tiimalaseissa loppuaan kohti. Tältä muistelma-ajalta minulla ei ole valokuvia.

Tanhutaan ja piirileikitään!

Tutustuin Sirkkaan paremmin 1940-luvulla vasta vajaan 10 v iästä alkaen, jolloin kyläläiset harrastivat kansantanhuja ja piirileikkejä kesäjuhlissaan, varsinkin juhannuskokolla Lammaskalliolla. Siellä leikittiin piirileikkejä, joihin kuului aina mukaan laulu. Käveltiin laulun antaman tahdin mukaan, joko parin kanssa, letkana tai paria välillä vaihtaen. Oli jännittävää! Sodan aikana en noita juhlia muista pidetyn. 

Sirkka ja hänen sisarensa Jenny, molemmat silloin vielä alle kolmekymppisiä, osasivat tanhuta hyvin, samoin heitä pari kymmentä vuotta vanhemmat Salon sisarukset Aune ja Rauha. Ryhmään voi lukea vielä opettajan rouva Rautin, joka tuli kesäloman viettoon kyläämme, he asuivat siinä talossa, joka on lähinnä kesäteatteria (jota silloin ei vielä ollut). Kansallispuvutkin kaikilla viidellä! Kyllä tanhuaminen kävi hyvin, pareja riitti, sillä sekä Saveniuksen että Salon perheissä oli enemmänkin ns. nuorisoa, jotka asuivat työn takia muualla ja tulivat lomanviettoon kotikyläänsä, joukossa oli myös mm. Salon lähinaapurin Lehdon kolme nuorta, uutta polvea, kesäasukkaita hekin. Sirkka oli näistä kaikista mainituista nuorin.

Minun ja Sirkan iät erosivat vielä aika lailla, melkein yhdeksällä vuodella, joten on hyvin ymmärrettävää, että olin hänen mielestään vain lapsi, joten emme käyneet keskusteluja mistään muusta kuin näistä tanhujen oppimisista. Sen kyllä tiedän, että osa maatalon tyttärenä on aika työläs fyysisesti, kun tilalla oli pitkään lehmikarjaa. Urajärven rannalla Pyhälahden kohdalla ollutta kotitaloa, jossa Sirkka asui koko ikänsä, johti leskiäiti Ida Savenius, ja hänen apunaan olivat kotona asuvat aikuiset lapset, poika Siivo ja tyttäret Jenny ja Sirkka. Oli vielä yksi poika kotona alkuun, hän oli Veikko, mutta elämä vei häntä muihin tehtäviin ja omaan perheeseen. Muut sisarukset olivat muuttaneet kotoa, heistä en tullut tietämään muita kuin Jalon, jolla oli perheineen kesämökki tilan kohdalla, mutta Kymijoen rannan puolella. 

Äiti-Idalla oli sisar (vai oliko serkku) emäntänä koulun (nykyisen Kesäkahvilan) lähellä, Laaksosen talossa, jossa oli aikuisikäisiä jälkeläisiä Anna, Kerttu ja Mikko. Myöhemmin perheessä asui myös Kertun poika Oma Suominen ja Mikon poika Raimo. Heidän kotieläimensä ja talousrakennukset olivat Honnilla Lyöttiläntien alkupäässä. Sinne tuli sitten myöhemmin myös Mikon talo. Molemmat talot ovat palaneet. Ei kuitenkaan salaman iskusta, kuten Pulkantien yläpäässä ollut Aaltosen mummun koti 1950-luvun alussa.

Siivo Saveniukseen, hiljaiseen ja aina hymysuin kulkevaan mieheen tutustuin ehkä eniten siksi, kun hänellä oli joskus aikaa tulla auttamaan isäni viljelyksillä, kun tarvittiin syyskyntöä tai muokkauksia. Heinätkin tuotiin hepan avustuksella jonakin kesäpäivänä pellolta, seipäillä aikansa kuivuttuaan. Ei siihen kyllä koko päivää huvennut, muutama reisu. Tarvittiin myös aika usein polttopuuta, kun alkuun meidän keskuslämmitysuuni tahtoi ruoakseen vain koivupuuta. Sitä, miltä tilalta tai edes kylältä puut oli tehty, en tullut tietämään. Käytiin myös Saveniuksen puimalassa saamassa jyvät irti kasvatetuista viljoista, ainakin kerran meillä kasvoi ruista, sillä tarvittiin patjoihin täytteeksi rukiin olkia. Muistan myös kaurapellon, koska meilläkin oli kotieläimiä, ja kaura kelpasi joka tapauksessa ainakin kanoille, jos sato ei onnistunut muuten. 

Maitoa tiloilta

Jokaisella maitotilalla oli silloin vanhimpina aikoina ns. maitotinkiläisiä, perheitä, joilla ei ollut omaa lehmää ja joiden tyhjät kannut eli hinkit odottivat täyttymistään joko ilta- tai aamulypsyn jälkeen. Kun lapsuudessani ei ollut muuta keinoa maidon jäähdyttämiseen kuin talvella varastoitu jääkasa, on selvää, että mielellään otettiin tinkiläisiä huolehtimaan oman maitonsa säilytyksestä. Varsinkin kesäisin maidon kulutus kasvoi, kun kylään tuli kesäasukkaiden parvi, niitähän oli melkein puolet pääluvusta. 

Kylänraitilla liikuttiin siis vilkkaasti tiettyihin aikoihin, kun lehmättömät kyläläiset kulkivat maitohinkkiensä kanssa. Maitoa voi jonkin verran ostaa myös Kuusankosken osuusliikkeen sivumyymälästä, joka oli koulun naapurina. Siellä maito oli tonkassa, josta myyjä litran tai puolen litran mitalla kauhoi odottajan mukana olevaan hinkkiin halutun määrän. Kermaakin taisi olla myytävänä samalla tapaa, se nostettiin pienempinä mittoina eli desilitroina. Maatilalle mennessä oli mukana tyhjä pesty kannu, joka jäi odottamaan seuraavaa päivää, takatullessa se eilen viety ja tuoretta maitoa nyt sisältävä kannu. Vasta 1950-luvun lopulla tilanne muuttui, kun maitoa yleisemmin vietiin meijeriin, ja sitä alettiin pakata muovipusseihin. Ei enää tarvinnut sitä ylimääräistä kulkemista lypsyajan mukaan. Tyhjentyneistä muovisista maitopusseista kaikki tekivät matonkudetta, ja muovimattoja arvostettiin kovasti, kun niiden pesu oli vaivatonta ja kuivatus kovin lyhytaikainen.

Meidän kotiin haettiin iltamaito ennen oman lehmän aikaa mm. Oksaselta, pappilan tilanhoitajalta, ja sitten myöhemmin Londenilta, joka oli siirtoväen mukana tullut tilallinen. Oksaselta haettiin kuitenkin aina myös opettaja Elli Perttolan pieni hinkki, kuljetimme sitä joskus hänen pyynnöstään. Maito säilyi päivän ruokakellarissa tai kesällä narun päässä kaivossa, uutta haettiin joka päivä tilalta. Muistan yhden päivän, jolloin hain maitokannua Londenilta ja päivälle oli kalenterissa tieto auringonpimennyksestä. Pelkäsin tulevan niin pimeää, etten osaa kotipolkua pikku metsän läpi tullessa! Londenin asunto oli silloin hautausmaan länsipuolella pitkässä ja korkeassa punaisessa kesäkodissa, joka oli osoitettu heille, kunnes oma koti valmistuisi Kymentaantien varteen. Helpolla siitä hämärästä kuitenkin selvittiin. 

Loppuosa maidosta piti saada Lyöttilän tai Kausalan meijeriin, jos sitä tuli runsaammin. Siihen tarkoitukseen oli tien varressa maitolaituri, jonne tonkat vietiin tavalla tai toisella. Se oli kumipyöräiset maitokärryt tai jalaskelkka, myös hevosta siihen saatettiin tarvita. Jos meijerin mahdollisuutta ei ollut, maito hapatettiin ja kirnuttiin voiksi, joka oli helpompi säilyttää. Kausalan meijerilläkin ylijäämä maidosta jalostettiin, ja meijerin yhteydessä oli iso sikala, joka käytti heratuotteen ruokintaan. Maaseudun meijerit olivat yleensä voita tuottavia, juustoja tehtiin harvemmissa. 

Maidontuotannon jalostuksessa tähdättiin siksi maidon rasvaprosentin nostamiseen. Voita myytiin jo edellisellä vuosisadalla yleisesti, jopa yli rajojen, kun Venäjältä tuli talvisin voikauppiaita rekikyydillä ostamaan tiloilta. Tämä tietysti oli etupäässä kaakkois-Suomen asia, eivät ne hevoset kovin pitkiä taipaleita tehneet. Rautatien rakentamisen jälkeen 1800-luvun lopulla tuotteita saatiin näppärästi junien tavaravaunuissa ns. pienrahtina, kun eivät tarvinneet kokonaista isoa vaunua, kuten mm. puutavara.

Kuorma-autot

Isompien tavaramäärien, kuten maitotonkkien paikalliseen kuljetukseen piti olla lavalla varustettuja kuorma-autoja, ja aika moni kylän pojista oli ensimmäisessä työpaikassaan apupoikana eli repsikkana kuskille. Ensimmäinen tällainen auto oli naapurissani Tervolassa, jossa nuorin lapsista Sakari 1940-luvulla hankki sellaisen ansaitakseen elantonsa. Siinä hän hyvin onnistuikin, ja pian oli jo emäntäkin katsottuna, Helena Kausalasta. Sakari ei kuitenkaan jäänyt asumaan kirkonkylään, vaan muutti Kausalaan, sillä Helenalla oli työpaikka kunnantoimistossa. Pitkän Tervolan talon toisessa päässä asui nimittäin muita perheitä, kuten lähetystyössä olleen rovasti Kivisen äiti tai pastori Nuottamo perheineen ja myöhemmin kutoja Suoma Lahtinen, Sakarille ei ollut tilaa.

Toinenkin kuorma-autoilija tuli tähän samaan taloryhmään aika pian, sillä Niemelän perheen Armi-tytär oli avioitunut Armas Tanin kanssa, ja perhe jäi asumaan Niemelän talon yläkertaan, jossa 1940-luvun lopulla syntyi poika Risto. Ennestään yläkerrassa asuivat jo poika Yrjö ja perhe, jossa oli vaimo Aune ja tytär Tuula. Pian syntyi Lassikin. Ahdasta oli, vaikka talo olikin tilava! Armas ajeli rahteli omalla kuorma-autollaan. Pian tuli kuitenkin muutto Kausalaan, vastapäätä juuri valmistunutta sairaalaa, jonka nimi muuttui terveyskeskukseksi. Siinä maantien laidassa kohosi komea tiilitalo asuinsijaksi. Yrjön perheen koti valmistui Kausalantien varteen lännen puolelle Sammakkolammen kohdalle. Kuusiaita tuli aika pian ympärille. Vanhemman polven Idan ja Johanin kuoltua Niemelän talo nimittäin pesänjaon seurauksena myytiin Väinö Hutrille, jonka perhe oli alkuaan siirtoväkeä Karjalasta. Avioliitto diakonissa Helenan kanssa johti oman kodin hankkimiseen ja Helena muutti työtään sairaanhoitajaksi Kunnalliskodissa.

Kolmas autoilija oli Mikko Nyman, joka asui Niemelän naapurina. Mikolla oli vaimona Saara, jonka kotitalo Pulkka puolestaan oli siinä toisella puolella naapurina. Mikko oli TVH:n autonkuljettaja, ja hän siis oli maanteiden kunnossapitopuolella. Kaikki kolme autoilijaa asuivat aikanaan siis saman sadan metrin sisällä! Mikolle ei kuitenkaan tultu tätä Vierulan pihatietä kuin kahdelle muulle, hänen kotiinsa lähti Pulkantien haara, joka oli Laaksosen tilan kulman kohdalla, Lyöttiläntien alkupisteellä, kirkkoa vastapäätä.

Kanta-Iitin maamiesseura

Maamiesseuran tupailtaa pidettiin joskus myös Saveniuksen isossa tuvassa, vaikkakin Niskaportti oli suositumpi, kun tupa oli siellä suurempi ja Radansuusta tuleva väki sen helpommin saavutti. Noihin aikoihin eli kohta sodan jälkeen alettiin nimittäin puuhata myös seuratoiminnan merkeissä, kun Kirkonkylä-Radansuun alueelle syntyi Kanta-Iitin maamiesseura. Isäni Tatu oli siinä työnsä puolesta vähän niinkuin vetovastuussa, olihan hän kunnan maatalousneuvoja, ja varsinkin maatalousalan kursseja ja tapahtumia tietysti pääasiassa syntyi. Mutta tässä kylässä oli aika niukasti maatalouden parissa olevaa asutusta, sillä evakot olivat tulleet lisäämään lukumäärää, eikä heidänkään ryhmänsä ollut kokonaan maaseudulta lähtöisin. Alkoivat tupaillat, joissa oli yleensä jonkin verran ohjelmaa maatalousalan neuvonnan merkeissä, mutta illat voivat olla pelkästään muualta tulleen neuvojan johdolla tehtyä askartelua, tai sitten katsottiin elokuvaa Kaarlo Lepoluodon tultua kylään ison filmiprojektorin ja kelalaukun kanssa punaisella linja-autolla, jonka nimi oli Helsinkiläinen. Iitti kuului Uudenmaan läänin maanviljelysseuran alaisuuteen, sen keskuspaikka oli Helsinki.

Kesäiltamat

Päädyttiin pian järjestämään Niskaportin navetanvintille maamiesseuran kesäiltamat, se oli tietysti heinistä tyhjä tapahtuman aikoihin, ja ajankohta määräytyi siis siitä, koska heinät tulisivat sisään ajettavaan kuntoon seipäillä. Yleensä se tilaisuus oli heinäkuussa, ei kuitenkaan ihan loppupuolella. Iltamissa oli sen aikaisen tavan mukaan vakio-ohjelma, soolo- ja ryhmäesityksiä, kuten runoja, yksinlaulua, puheita, liikuntaesityksiä ym, näytelmä, väliaika (jolloin istuinpenkit siirrettiin syrjemmäksi) ja lopuksi 1,5 h tanssia tyhjentyneellä keskilattialla. Koska ei ollut saatavilla muuta kuin valkoista paperia, mainostamisesitteet tehtiin kotona ja nastoilla kiinni johonkin puuhun kumpaankin kylään. Varsinainen ohjelma oli esillä vain navetanvintin ovessa olleessa plakaatissa tilaisuuden alkaessa, eikä aina silloinkaan.

Näytelmistä on jäänyt mieleen, että oli saatavilla pienen vihkosen kokoisia näytelmäohjeita,, jossa kerrottiin, millainen lavastus ja varustelu esiintyjillä tulisi olla. Ja tietysti näytelmän kulku, jokaisen vuorosanat kirjoitettuna. Kansanvalistusseura taisi olla tilauksen osoite! Vihkoja tuli olla niin monta, että joka näyttelijällä ja ohjaajalla oli omansa. Itse olin mukana näytelmässä, jonka nimi oli Pörhölän plätti. Plätti-sanalla viitattiin sikojen asumisolosuhteisiin... Siinä korostettiin kotoisen maidon käsittelyn vaiheita, kuten vaikkapa maidon siivilöintiä lypsyn jälkeen. Opin tuosta näytelmästä, että tarvitaan kunnon pesut ja siivilävanua, että maito olisi puhdasta. Näytelmästä sai sen käsityksen, että maitoa olisi ensin siivilöity vain rohdinpellavaisen pyyheliinan läpi, joka huuhtaistiin työn loputtua. Jos lypsy tapahtui ulkolaitumella, niin vaihtoehdot taisivat olla vähissä. Niinpä lehmät tuotiin navetoihin yöksi, jolloin lypsyn jälkeen maidon käsittely oli yksinkertaisempaa. Lehmien kuljetus kylän läpi laidunkaudella aamuin illoin sen sijaan oli aikamoinen riesa, kun maantiellä oli muutakin liikennettä.

Kansantanhuja nähtiin tietysti iltamain ohjelmanakin. Sirkka oli usein uuden nuorisopolven opettajana tanhuamisessa, kun tuo alussa mainittu vanhempi ryhmä jo istuksi penkeillä katsojan osassa. Tanhuajia oli paljon kylässä, jonssa lapsiluku oli monesta syystä noussut. Oli Nurmisen, Nyströmien, Oksasen, Parkkosen, Ahtiaisen ja Vierulan (eli oma) perhe, joista löytyi useampikin osallistuja, mutta lisääkin nuoria oli esim. Laaksosella, Londenilla, Lehtisellä, Pirhosella, Niemelällä, Komulaisella, Koposella, Kortteella jne. Kesäasukkaista myös Aarnion nuoriso tuli esiintymään, ja kun kansakoulu sai uudeksi opettajaksi Inkeri Pitkäsen (josta sitten tuli Oksasen miniä), esittäminen sai ryhtiä kahdelta ohjaajalta, sillä Inkeri osasi tanhuohjelmat myös hyvin, ja kuului kansallispuvun omistajiinkin.

Navetanvintti-iltamat tuoksuvat vielä nytkin muistoissani heiniltä, ja muistoissa on myös se lattia, jota lukuisat hevosen kaviot olivat kuluttaneet loville heiniä kuskatessa. Jotta tanssi edes jotenkin kävisi päinsä, tanssiajan alkajaisiksi lattialle levitettiin paraffiinihiutaleita tai kynttilänrouhetta, se sai rosolankut edes vähän liukkaammiksi. Tanssi sujui Mankalasta tulleen haitaristin (mielessä on hatara muistikuva henkilöstä Unto Korppila?) säestyksellä. Muistaakseni kukaan ei silloin rohjennut solistiksi, vaikka Toivelauluja-kirjasia olikin jo saatavilla, josta olisi saanut sanat lauluunsa. Ei oltu keksitty karaokeakaan, niin että jos joku lauloi harjoitellakseen, niin ehkä metsäpolulla ilman kuulijoita.

Kaikenlaiset kilpailut

Maamiesseuran puitteissa alkoivat pian monenlaiset urheilukilpailut kylän lapsille ja nuorille. Erityisesti muistan hiihtokilpailut, sillä niiden järjestämiseen ei tarvittu muuta kuin latu, ja jokaisella oli jo ennestään olemassa hiihtovarusteet. Tavallisesta hiihtelystä kilpailut erosivat siinä, että maamiesseura hankki kultasepänliikkeestä alpakkaisia pikkulusikoita kaiverruksin varustettuina 1-3 sijoille tulleille ja mikäs sen mieluisampi palkka! Latu lähti Salon pihalta, josta mentiin kylän ja Urajärven väliseen metsään, ehkä käytiin järven jäälläkin joku taipale, ja sitten takaisin lähtöpaikkaan. Pienimmillä oli tietysti lyhempiä lenkkejä, kylä oli alkuun aika puuton, joten peltoaukeilla tilaa oli. 

Kyläkohtaisissa kilpailuissa oli se erityisen hyvä puoli, että kilpailusarjojen määrää voi säätää sen mukaan, paljonko osallistujia olisi..Jokaisen tai ainakin melkein olisi hyvä saada tuo palkintolusikka. Niin myös kävikin, itse olin erityisen huono kilpailemaan, kun hengitys tuppasi pysähdyttämään aika pian suksen kulun (liikaa adrenaliinia?), mutta kun tulin maaliin, niin lähes aina oli lusikkakin sitten tulossa. Tatu innostui eräänä vuonna niin, että maamieseuran vuosikertomus tuli runomuodossa hiihtokilpailujen osalta. Tämä putkahti esiin pitkiä aikoja säilytetyistä arkistoista, kun erästä etelä-Iitin aittaa alettiin tyhjentää korjauksen takia viime vuosikymmenellä.

Koulutoimi ei silloin alkuun vielä ollut keksinyt näitä kilpailuja, oli tietysti monta syytä, kuten kuljetukset kilpailupaikalle, ja järjestäminen yleensä, kun opettajat tekivät työnsä luokissaan, omissa kouluissaan. Koulukohtaisia kilpailuja ehkä oli urheilutuntien puitteissa, mutta palkintoja ei juuri niistä herunut. No niistä esteistä selvittiin sitten myöhemmin, mutta ei meidän nuoruusaikana. Urheiluseurat ja jopa Osuuspankkikin ehtivät ensin.