Eläkeläisen aikaa 20 vuotta

Autotallin takana kivikoivulla on lehtien varistelun aika, se aloittaa meillä.

Alkuun kommentti valokuvien suhteen: Noihin aikoihin otin etupäässä kasvi- ja kasvillisuuskuvia diafilmille, koska tarvitsin niitä eri esitysteni tueksi.Tähän en niitä kuitenkaan liitä, kuvat ovat tältä vuodelta, syyskuun loppupuolelta.

On päästy reilusti kahden vuosikymmenen päähän siitä, kun eläkepaperit pantiin toimeksi. Niitähän rustattiin kyllä koko edeltävä vuosi monelta kannalta pohtien. Toisaalta koulutyö oli aina ollut kiinnostavaa, toisaalta äänijänteet lähettivät joka päivä terveisiä, että puhekiintiössä on pohjakassa näkyvillä. Vanhempien koti 150 km kaakkoon päin oli varronnut eläkeläistä asumaan jo 18 vuotta, sitä oli kunnostettu ja pidetty kesäkotina. Niinpä viimeinen kesälomani, vuonna 2000 alkoi kaappien ja laatikoiden siivouksella ja melkoisella tyhjennyksellä.

Olin tosin koko lukuvuoden ollut hieman epävarma, mitä tulee tapahtumaan, kun toimeeni lukion lehtorina ja opinto-ohjaajana ei oikein ollut löytyä sopivaa. Kun toimenkuvat erotettiin, sen jälkeen alkoi tapahtua. Biologian lehtorin työtä tekemään ilmoittautui useampikin nuorehko ja innostunut tekijä, päästiin valitsemaan. Opinto-ohjauksen työt kääntyivät kunnan toisen eli Tervakosken lukion liikunnanlehtorille, joka hoiti omassakin koulussaan opinto-ohjausta. 

Koko seuraavan lukukauden kannoin kuitenkin huolta, miten henkilökohtainen neuvonta, jota itse pidin merkittävimpänä, mahtaisi sujua, jos toimenhaltija on pitkän matkan (20 km) päässä muualla. Rehtorille jäisi kovin paljon ylimääräistä puuhaa. Asia muuttuikin, mutta vasta elokuusta 2001, kun oman koulun peruskoulun opinto-ohjaaja otti työnsä sisällöksi myös lukion oppilaat. Se oli hyvä jatkumo, kun oppilaat olivat jo ennestään tuttuja.

Jäin oloneuvokseksi siis elokuun alussa 2000 kansalaisopiston harrastuspiireihin ja muihin ryhmiin, joissa olin jo ennenkin ollut. Täyttäisin runsaan kolmen kuukauden päästä 64, jo oli aika, sanoivat kollegatkin. Uutena elämään tuli nyt mahdollisuus opiskella keramiikkaa, kun aikaa oli enemmälti. Niihin aikoihin oli niin runsaasti kansalaisopiston kursseja, että osa niistä pidettiin päiväsaikaan, joten varsinaiset iltamenoni olivat suunnilleen samoja kuin ennenkin. Iitin kotiin matkattin samoin viikonloppuisin. En suunnitellut vielä niihin aikoihin asuinpaikan vaihdosta, koska kudonnan piirille oli juuri hiljattain hankittuna damastikangaspuut (niissä on kahdet eri niidet), joiden kanssa ajatus pyöri innokkaasti. 

Melkein vuosi on ollut vain sukkapuikkojen kanssa taiteilua, kun koira ei jaksa kavuta puille kanssani seuraavan kerroksen rappuja. Loimi kyllä odottaa kangaspuissa. Tässä on teon alla kaksi paria aiheesta Puron solinaa, ylempi sukka on saanut enemmän lankaa ylemmästä kerästä, alempi alemmasta, mutta kummassakin parissa on koko ajan molemmat langat menossa.

Suomi vaihtoi niihin aikoihin rahayksikkönsä yleiseurooppalaiseksi euroksi. Siirtymävuosi 2002 oli sellainen, että käytettiin euromuunninta, pikkulaitetta, joka antoi summan euroina ja sentteinä, kun tiedossa oli markkamäärä. Ja päinvastoin. Kaupat ja pankit ottivat pitkään vastaan markkoja siirtymän jälkeenkin. Monet hinnat nousivat nopeasti, vaikka euro olikin melkein kuusinkertainen markkaan verraten. Ensin 5 mk ostos muuttui euron maksavaksi, myöhemmin jopa niinkin, että markan maksanut kahvikupponen olikin hinnaltaan yksi euro. Kaikki puhuivat niihin aikoihin kahdella hinnalla, alkuun kerrottiin ensin markkoina, sitten vanhoina markkoina ja lauseen lopussa euroina.

 Olin niihin aikoihin kankaankudonnan piirissä keruuvastaava, sillä kaikki loimet maksettiin kurssilaisten yhteisinä, kukin sen verran, kuin työn aikana kulutti. Yhteen aikaan tuntui, että se olikin päätyöni, sillä monta kertaa jouduin alkuun tekemään tarkistuksia käsin, kun se muunnin oli vähän kuin 1950-luvun laskukone Iitin kirkonkylän postissa, joka kerta sai eri summan, kun sillä laski. Hinnat olivat myös niin vähäisiä, että oli vaikea saada oikeata lukua muuntimella aikaiseksi. Lopulta päädyttiin ottamaan järki käteen. Jos loimesta oli maksettava tietty hinta, se vähintään oli saatava kokoon. Jos jäi jotakin pennosia yli, ne tekivät pohjakassaa seuraavaan maksuun. Jos joku jätti maksuosansa hoitamatta, muiden piti siitä vastata. Olin kyllä iloinen, kun se työ loppui, koska olisi pitänyt olla muutakin tietoa kuin ns. maalaisjärki, että olisi voinut tehdä helpoimpia ratkaisuja.

Myös tietotekniikan kurssit olivat hyvää vauhtia menollaan noihin aikoihin, jopa oman kouluni opettajillekin omansa. Oman hyvän koneen hankkiminen tuli ajankohtaiseksi (ensimmäinen oli hankittu jo 1900-luvun puolella). Kun pikkukuntien kansalaisopistot yhdistyvät hallinnollisesti isommiksi yksiköiksi (asuinseudullani tuli käsite Vanajaveden opisto), voitiin käydä oppimassa eri kuntien alueilla olevilla kursseilla. Varsinkin vieraiden kielten jatkoryhmät saivat osallistujia, mutta itse innostuin erilaisista keramiikan ja käsitöiden ja ompelujen lyhytkursseista. Oli mm. neulekoneen käytön alkeet, ryijykurssi, obinugrilainen kirjonta ja ties mitä. Iloa piisasi, meitä oli samasta aiheesta innostuneita yhteen autoon mahtuva poppoo, joten liikuttiin jokseenkin helposti Hämeenlinnaan ja pois.

Eläkkeellä on aikaa, sanotaan. Pystyin muutaman kerran menemään lastenlasten hoitajaksi vanhempien ollessa matkoilla, mutta muutamat ensimmäiset reisut olivat kokea kovia. Kompastuin Savossa aamutuimaan rappusissa ja oikea olka meni sijoiltaan, kun osui kaiteeseen. Vierailu olisi venynyt vähintään kahden viikon mittaiseksi, kun tuli toipumisajaksi ajokielto, mutta onneksi tuttavani istahti linja-autoon ja tuli rattia piteleviksi käsiksi, että paluu omalla autolla oli mahdollista. 

Mökkireisulla toisena syksynä söin karhunvatukkaa, jonka pieni siemen eli ns. kivi menikin kahden hampaan väliin kiilaksi, ja toinen hammas halkesi pystysuunnassa juuren tyveen asti. Siitähän seurasi lukuisten hammaslääkärireisujen jono, joka päättyi ns. siltaan, jonka hammaslääkärini, entinen oppilaani Pasi loihti. Hyvin on tehty, vieläkin istuu tiukasti paikallaan.

Hoitokoira, Helenan Tella kulkee joka paikassa piällysmiehenä tai vain hiljaisena todistajana. Harvoin meillä on enemmän välimatkaa kuin metri. Vanhaa taloa pitää melkein aina korjata, se on elämäntapa. Ja jos ei itse rakennuksessa sattumalta olisi mitään työn alla, niin iso puutarha tuottaa massiiveja projekteja varsinkin  ns. risusavotan puitteissa. Tänä vuonna tosin oli myös puunrunkojenkin kaatoa.

Kun näistä oli jollain lailla selvitty, oltiinkin jo vuodessa 2004. Itä-Lappi ja Madeirakin oli jo nähty. Pantiin vireille suunnitelma Iittiin muutosta, sitä varten pitäisi tehdä peruskorjaus oleilukerroksessa. Syksykauden valmistelut etenivät toimeenpanovaiheeseen, kun alettiin neuvotella joululomalla Hutrin Heikin kanssa aikatauluista. Otettiin yhteyttä keittiöfirmoihin kaappitarjousten saamiseksi. Työ tulisi tehdä vasta ns. lämpimänä aikana, koska jouduttaisiin katkaisemaan lämmitys. Niinpä huhtikuu 2005 oli sopiva Heikin kalenteriin, ja niillä eväin mentiin. 

Mitä nyt remontin aikana tuli lisää: luovuttiin vesikiertoisista pattereista ja tilalle suorasähköllä toimivat, joka merkitsi myös ylimääräisen uuden vesivaraajan hankkimisen alakertaan. Se on ollut hyvä päätös ja maksanut itsensä jo aikaa sitten takaisin säästyneinä energianhintoina. Lämmityslaskuista putosi noin kolmannes. Tupa otettiin hirteen asti paljaaksi ja tehtiin uutta, kamarit ja eteinen jäivät lähes entiselleen, vain patterit seinille uusina. Huhtikuussa oli tietysti kylmempää kuin olisi odottanut, maalien kuivuminen kesti. Vessaremontti siirtyi vuodella.

Vanhan kerrostaloasunnon myynti oli se käteisvara, jolla noinkin mittavia hankkeita saa aikaan. Se olikin nihkeää, kun asuin kolmannessa kerroksessa ja kulku oli rappujen varassa. Ei olisi tullut itselle mieleen, että siitä on jotain vastusta, mutta niin vain oli. Pankista saatiin lainaa maksuista selviämiseen. Vaihdettiin myyjäfirmaa  syksyn tultua ja sitten olikin jo kauppojen aika.

Irtain omaisuus tuli aika suurelta osin jo kevään kuluessa, vähitellen auton takapenkillä ja tavaratilassa, kun kävin kuitenkin viikoittain kuten ennenkin. Iso kuivien näytteiden kasvikokoelmani piti viedä vintille, joten kaikki oli käärittävä suojamuoveihin hyönteistuhojen välttämiseksi. Siellä ne ovat vieläkin. Taloa piti saattaa huhtikuun alkuun remonttikuntoon samalla, joten varmaan joka kerta oli eväät mukana, että aikaa ei kuluisi kokkailuun. Kamarit, yläkerta ja autotalli kertyivät tuvan kalusteista pullolleen, myös jotain piti hylätä.

Kuvassa talon harjalla näkyy noin 50 vuotta palvellut TV-antenni, jolla alettiin vastaanottaa kuvallisia ohjelmia 1960-luvulla. Meillä se on enää koristeena, sillä eri kanavien tarjonta tulee maahan upotetulla kaapelilla, jota kautta on myös tärkeä yhteys tietokoneen kautta maailmaan. Toki sen voi saada myös langattomasti, kuten nykyisin puhelimetkin toimivat. Puhelinlangat eivät ole enää tarpeen. Tämän päivän uutisissa väläyteltiin myös mahdollisuutta, että tv-lähetystornit vähitellen poistuisivat, ne tultaisiin korvaamaan kaapelin kautta, kuten kaupungeissa jo alkaa ollakin. Kuvan pylväs on kuitenkin taloon sähkövirtaa tuova. Nykyisin puuhataan, että sähkökaapelit tullaan upottamaan. Silloin tuokin siirtyisi muistoihin.

Toukokuussa alkoivat remontin jälkeen itse tehtävät siirtelyt ja maalaukset. Joka päivälle riitti, myös pellon kevättyöt tulivat aikatauluun. Tuskin olisin kuitenkaan kaikkea tuonut vielä aikoihin, mutta tytär Helena ilmoitti, että heidän perheensä tulee kesäkuun puolivälissä katsomaan remonttia ja samalla tupaantuliaisiin, joten alapa tilata muuttoautoa. Yösijatkin pitäisi löytyä saapujille. Sirenin Teemun firman hoivissa edettiin sitten ne viimeiset reisut Kauppakujan pihasta, jossa hillokellarin sisukset siirtyivät muuttoa auttaneiden naapureiden kellariin lopuksi myöhemmin kesällä. Vanhempien koti muuttui 23 vuoden odottelun jälkeen taas talvikodiksi.