Ja muistakin katsoa silmiin!

Rowan Atkinson eli Mr. Bean pääsee kansikuvapojaksi. (Kuva on Iltalehden häntä koskevasta artikkelista 09 01 2021.)

Tämä kehoitus on silloin tällöin ponnahtanut väkisin mieleen, kun nykyisin lähimmät kontaktit ovat sähköiset viestinnän palstoilla, varsinkin FaceBookin sivuilla, joissa on ns. profiilikuva. Ehdottomasti suosituin profiilikuva on itsestä, joko luonnollisena tai joillain koristeilla lisättynä. Toinen toistaan komeampia säihkysilmiä saa ylenpalttisesti katsella, kun naisten (ja nykyisin jopa miestenkin) vakiovarusteisiin kuuluu silmien seutuun levitettäviä tehostevärejä tai lisukkeita. Jopa niin, että arvellaan yleisesti, että silmämeikki kuuluu jokaiselle ja joka tilanteeseen.?? Myös silmälasit tuottavat saman reaktion, sillä silmä näyttää niiden kehystämänä suuremmalta. 

Mutta suoraan silmiin still-kuvana jatkuvasti tuijottava ystävä alkaa viestiä alitajuisen häiritsevästi. Olisiko aika opiskella itseään kuvattaessa pyrkiä katsomaan jotenkin "hieman ohi", että antaisimme hieman rauhallisemman viestin itsestämme? Tulee nimittäin tunne, että tämä tuijottava naapuri joko jotenkin pelkää minua tai haluaa jollain lailla kamppailuun asemastaan meidän kahden kesken... Valokuvaajakin ennen antoi kuvattavalleen ohjeen, että pitää katsoa kameran linssin yläpuolelle.

Silloin ennen vanhaan, kun lapsuudessa kuulin aika usein tuon kasvattavan komennon, oltiin sitä mieltä, että ihminen, joka ei katso suoraan silmiin puhuttaessa, ei ole luotettava. Silmiin katsominen on myös tarkkaavaisuuden merkki, jos alainen on kuulemassa ohjeita. Ehkä se niin onkin, mutta kun elämme toistemme seurassa myös muunlaisissa elämäntilanteissa kuin alamaisen roolissa. Ollaan useimmin tilanteissa, joissa tällainen hierarkia ei ole tarpeen laisinkaan. Ja usein viestitään jostain asiasta, ei henkilösuhteista.

Nykyisin, kun elän koiran kanssa jokahetkisessä suhteessa, tuijotus on tärkeätä, sillä Tellan viestit menevät parhaiten perille juuri niin. Jos istun tietokoneen ääressä ja koiralla on asiaa, kuono tunkee esiin kainalostani, ja kun katse tavoittaa  silmäni seudun, niin siihen jäädään odottamaan, että sen viesti menee perille. Koira saattaa myös alkaa tuijottaa tietyn kaapin ovea, jos sen toivoma makupala on siellä. Meidän koira ei muuten katso koskaan TV- ohjelmia, se ei luokittele kuvaa oikeaksi. Voihan olla, ettei se näekään kuvaa samanlaisena. Tiedän kyllä, että poikkeuksia on, Tella on erilainen.

Koiran ja kissan tavatessa molemmat pyrkivät tavoittamaan toisensa katseen, ja se, kumpi tätä tuijotusta kestää kauemmin, on voittaja, alistuva kääntää päänsä ja kohta suuntaa muualle. Koira haluaa myös asettua levolle niin, että samalla se osuu silmien katselukenttään, siten sen paikan löytääkin television edestä lattialta. Niin muuten pienimmät lapsetkin tekevät, hakeutuvat näihin luontaisiin katselusektoreihin omiin puuhinsa ollakseen "turvassa".

Eläintiedettä kauan sitten opiskeltuani löysin tiedon, että silmien näkemistä voi verrata myös varoitukseen. Silmien seudun korostaminenkaan ei ole eläinkunnassa tuntematonta, Sen huomaan nyt jo vanhentuneesta Tellasta, jonka naamaa hallitsee valkoinen silmien seutu, koko pää on yhtä suurta silmäparia. Varsin monilla linnuilla silmien seutuun on kehittynyt mustan ja valkoisen antama huomiokenttä, jossa silmä korostuu esiin tavallista kookkaampana. Silmien antama signaali on niin vahva, että jotkut, varsinkin hyönteiset naamioituvat silmän kuvilla ollakseen pelottavampia, kuten vaikkapa neitoperhonen, jonka kuva löytyi googlen haulla. Sillä on peräti kahdet silmän näköiset signaalit, sekä etu- että takasiivissään.