Lounaistuuli toi terveisiä elämäntaipaleeni alkuvuosilta

 Olipa tuulinen päivä, kun käytiin postilaatikolla! Vaihdettiin samalla syysilme laatikkotelineen kukkalaatikkoon. Otin pois kesäbegoniat, jotka eivät kyllä vielä olleet paleltuneet alkuunkaan. Mutta kun jo aikaa sitten oli ostettu kanervat sitä varten, niin arvelin, että joskus se ratkaisu on tehtävä. Kanervat siirtyivät odotuspaikaltaan nurmikolta tuijanoksien kanssa virkailemaan tien varteen. Tuuli meinasi viedä lähtiäisiksi käteen napatun postin, josta Iitinseutu oli tietysti tärkein ja odotettu.

Callunaa ja kartiotuijan oksia

Lehteä sitten tavailemaan, kun lopulta sisään ehdittiin. Siellä olikin jo heti ensimmäisellä sisäsivujen aukeamalla iso artikkeli 90 vuotta toimineesta Kausalan koulusta. Vihreällä pohjalla olleeseen historiikkiin juutuinkin sitten moneksi tunniksi miettimään. Ensimmäiseen Salpauselkään kuuluvalle Sekalmäelle noussut koulu oli vihitty käyttöön vasta 21.12.1930. Päätös koulurakennuksesta oli tehty jo 5 vuotta aikaisemmin, sitten oli valmiina kolmen opettajan työtilat käsittävä rakennus. Oppilaat olivat tulleet luokkatiloihin jo 01.11.1930.

Alkuvuosien opettajista oli muutaman rivin maininta. Johtajaopettaja August Mikkosen lisäksi luettelossa ovat hänen vaimonsa Saima Metsälä-Mikkonen, Valma Ruokonen-Vuorensola sekä rouva Pursiainen.  Tässä heräsin kokonaan, tuossahan oli tuttuja nimiä! 

Meidän perhehän muutti 1938, 8 vuotta myöhemmin Karjalasta Iitin kirkolle, jossa saimme asuttavaksi opettaja Ferdinand Ruokosen kesämökin, kirkkoa vastapäätä maantien itäpuolelta. Tiesin, että Ferdinand oli eläkkeellä oleva kansakoulunopettaja, mutta sitä en koskaan kuullut, missä hänen pääasiallinen kotinsa oli. Ei edes tullut mieleeni, että se olisi voinut olla Iitti. No, sitähän ei tässä nytkään kyllä saatu selville. Mielessäni olen veikkaillut Kouvolan- Kuusankosken suuntaa tai Kotkaa. (Viime mainittua siksi, että toinen opettajapariskunta, Irja ja Väinö Rauti tulivat kesiä viettämään museonmäelle Kotkasta.) Valma Ruokonen-Vuorensola oli ehkä kuitenkin sukua meidän vuokraisännälle? Ehkä sisar tai tytär?

Tätä taloa on saanut senjälkeen katsella aina aamukahvipöydästä, kun uusi kotimme valmistui pikku peltoaukean toiselle reunalle. 

Siinä talossa asuimmekin vuoden, kunnes oma talomme valmistui. Mielenkiinto vaihtui lapsella sekä uuteen kotiin että uusiin naapureihin ja oman perheen uusiin jäseniin, mutta tietysti ennen kaikkea syksyn lopuksi alkaneeseen sotatilaan, talvisotaan. Meille tuli vielä äidinäiti Henrika Sofia Jansson Hyvinkäältä äitini avuksi, kun isä-Tatu oli lähtenyt rintamalle ja Elsa-äiti oli viimeisiä viikkoja raskaana. Marja-Leena syntyi viikkoa ennen joulua.

En siis yhtään muista, oliko Ruokosen talossa asukkaita meidän jälkeen. Se kyllä muistan, että joitakin aikoja myöhemmin sen talon yläkerrassa oli asukkaana nuorehko rouva Vuorensola ja hänen kaunis tyttärensä Kirsti, jonka valokuvankin löysin äitini jäämistöistä. Tyttö oli hieman minua vanhempi, ehkä syntynyt 1934-35. Kas kun tuo Kausalan opettajan nimi täsmäsi tähän yläkerran asukkaaseenkin! Olin siinä käsityksessä, että he olivat tulleet maaseudulle sotaa pakoon, mies oli armeijan henkilökuntaa, muistaakseni kapteeni. Jos tämä äiti lapsineen asui yläkerrassa, niin luultavasti alakerta oli sitten Ruokosen käytössä.

Kauan aikaa ei Kirsti Vuorensola äiteineen kylällä asunut, ehkä vain joitain kuukausia. Ei hän ainakaan muistu mieleen koulukaverien nimilistoista, ne täyttyivät peruskyläläisten ja evakkotaipaleella kylään tulleiden jälkeläisistä. Ferdinand Ruokonen oli jo iäkäs, hänellä oli harmaa tukka ja muistaakseni viiksiparta nenän alla. Talossa pidettiin perunkirjoituksia ja irtaimiston huutokauppa viimeistään 1960-luvulla. 

Uusivanha piironki muuttui punaisesta vaaleaksi 1990-luvulla. Se on kovin painava ja tukeva, luultavasti koivuinen. Irrallinen peiliosa on ollut kaiken aikaa hieman kiero. Tärkeät nuorten aarteet Aku- ja Roope Ankan taskukirjat mahtuvat hyvin laatikoihin.

Olisikohan meidän yläkerrassa Ullanhuoneessa oleva entinen punaiseksi petsattu peilipiironki peräisin sieltä? Nykyisin se on maalattu melko valkoiseksi, kun oli tummana raskastekoisen tuntuinen pieniin yläkerran huoneisiin. On se tietysti voinut tulla muualtakin, kylän huutokaupoista. Kun itse lähdin 15-vuotiaana Lahteen lukioon ja sen jälkeen muihin oppilaitoksiin ja työpaikkoihin, niin en ole ollenkaan varma asioista vuoden 1952 jälkeen. Joka tapauksessa se oli äitini makuuhuoneen peruskaluste hänen kuolemaansa asti. Se oli huonekalu, jota äitini käsitteli ehkä elämänsä viimeisenä tekona, kun hänen lääkkeitään oli piirongin ylälaatikossa. Laatikko oli osittain ulosvedetty, kun veritulppa tuli marraskuun lopulla 1982.

Kuoppaniemen tiellä Kymijoen rannan tuntumassa on tuttavani koti, olen siellä vieraillut parikin kertaa. Se puolestaan on ollut opettaja Pursiaisen ja hänen vaimonsa kesäkoti. Muistaakseni opettaja Pursiainen sai surmansa jo vapaussodan aikaisissa melskeissä. Hän oli Iitin kunnan opettajia. Luultavasti kesäkoti oli rakennettu jo paljon aiemmin kuin 1930-luvulla. Nykyinen omistaja on Pursiaisen sukua alenevassa polvessa. Rouva Pursiainen varmaan oli opettanut alakoululaisia jo miehensäkin eläessä, mutta etenkin myöhemmin olivat työmaat tarpeen. Ihan kuin olisin tavannut rouva Pursiaisen postinhakureisulla. Hän oli hyvin vakava, käytti usein mustaa leuan alta sidottua päähuivia, joka niihin aikoihin 1940-luvulla oli aika tavallinen päähine vanhemmilla naisilla. Pipoa ei silloin ollut kellään.

Kun olin kirkonkylän postitoimiston hoitajan Aune Salon sairasloman tekijänä ylioppilaaksi tuloni jälkeen 1955, mieleen jäi postitoimiston tärkein kaluste, lokerohyllykkö. Niihin jaettiin kullekin asujalle tullut päivittäinen posti. Pursiainen oli yksi niistä lokeroista. Sekin kaluste on tullut meille irtaimistohuutokaupasta silloin, kun kirkonkylän postitoimisto lakkautettiin (se oli kansakoulun kiinteistössä niihin aikoihin) ja sen tarpeettomat tavarat myytiin. Se, mitä ei myyty, meni varmaan Kausalan postitoimiston käyttöön.

Kiinnostavaa oli Iitinseudun artikkelissa maininta Kausalan koulun keskuslämmitysjärjestelmästä 1930. Se oli kai suurta muotia niihin aikoihin. Se oli vesikiertoinen, yhdestä samasta tulipesästä lämmitettävä laitos, johon kuului putkiverkosto pattereineen ja vähintäänkin ns. paisuntasäiliö, jos ei ollut vesivaraajaa. Kun vettä lämmitetään, se laajenee ja tarvitsee enemmän tilaa kuin viileänä. Siihen tarpeeseen on paisuntasäiliö. Vesi kuumana kulkeutuu eteenpäin tulipesän läheisyydessä olevasta keskuspaikasta rakennuksen seinillä oleviin pattereihin lämmittämään säteilemällä sitten huoneita. Toisesta patterin eli radiaattorin päästä jäähtynyt vesi sitten painuu poistoputkia myöten uudelleen lämpiämään virratessaan tulipesää päin. Talonmiehellä oli aikamoinen työ klapien rahtaamisessa ja aikaisin aamulla piti olla luokkahuoneet lämpiminä.

Meillekin uuteen taloon rakennettiin keskuslämmitys 1939. Hankittiin hella, jossa toisessa päässä oli keittolevystö, uuni ja vesisäiliö (ehkä 5-10 l) kraanalla. Toisessa päässä oli keskuslämmityksen tulipesä, senkin pinta lämpeni, vaikkei niin paljon kuin hellapuolella. Siellä isot halonkappaleet hitaasti palaen lämmittivät paksussa putkessa olevaa suljettua kiertovesimassaa, ja taloon saatiin yhtä uunia lämmittäen lämpö moneen huoneeseen. Se oli modernia. 

Paisuntasäiliö oli rautapeltiä, se oli nopeimmin kuluva osa, koska vedenpinta siellä vaihteli jatkuvasti ja kuivan ja kostean rajan kohta pyrki ruostumaan. Säiliö piti uusia aika ajoin, sen paikka oli ylimmällä tasolla eli asuinhuoneiden katon korkeudessa. Meillä se olikin alkuun niin, mutta kun 1952 taloon rakennettiin yläkerran huoneita, Tatu päätti nostaa paisuntasäiliön seuraavalle tasolle eli yläkerran huoneiden katon tasoon, joka oli rakennuksessa jo aika  korkealla. Paisuntasäiliöön piti välillä käydä lisäämässä vettä, se oli tosi hankala kiikuttaa ämpäriä monia rappuja ylöspäin. Siihen tuli helpotusta vasta 1960-luvulla, kun taloon saatiin vesijohto, silloin vettä päästiin lisäämään vain pohjakerroksen hanasta kääntämällä, joka oli huomattava parannus.

Kun itse vaihduin kotitalon huoltovastaavaksi 1983, tuli paisuntasäiliöstä monivuotinen talvikauden huolenaihe. Keittiössä olevan nousuputken kyljessä oli viisari, jota piti viikoittain tarkkailla. Sen osoittama vedenpinnan korkeus piti olla vähintään 2 m, että paisuntasäiliön sisällä oli aina vettä eikä se hörpännyt ilmaa putkiin. Säiliön uusiminen ja sen palauttaminen alemmalle tasolle tulivat huolen aiheiksi ja pantiin toimeksi. Sattui kyllä vesiputkien jäätymistä pakkastalvina, kun ei oltu kuin korkeintaan viikonloppuisin katselemassa. 

Ei siis ihme, että kyllästyneenä v:n 2005 perusremontin yhteydessä kerkeästi tartuin sähköpatterimahdollisuuteen ja vesikiertoisuus poistui jokapäiväisistä seurattavista. Olihan sitä tullut nähtyä reilut 20 vuotta. Nythän vesikiertoisuus taas on saanut uutta puhtia, kun on keksitty maalämpö tai uudempi ilma-vesilämpöpumppu, niissä kummassakaan ei ole voimakkaita lämmönvaihteluita, joten putkisto olisi ehkä helppohoitoisempi. Meidän talossa olisi pitänyt myös putkia uusia, siksi menin tietysti sähköpatterikauppaan.