Kyllä Marja hoitaa - kuudenkymmenen vuoden matkalta

Kuva on Sysmän Rapalan koulun rannasta heinäkuussa 2018.

Kuulin eilen illalla myöhään, että kuolema oli vieraillut noutamassa Korhosen Marjan sinne omalle puolelleen. Marja oli hiljattain, noin vuosi sitten muuttanut miehensä Sakarin kanssa Sysmästä Riihimäelle ollakseen lähiomaistensa Leenan, Juhan ja Riston lähellä, sillä oli tiedossa, että vakava sairaus oli sellaisessa jamassa, että paluuta ei enää ollut parempaan. Kuulin siitä Marko Haapasen järjestämässä viime kesän sukukokouksessa Sysmässä, jossa ensi kerran oli kokoonnuttu heinäkuussa 2015 ja viime kesä oli jatkumoa siihen. Marja ei jaksanut tulla osallistumaan enää kesällä 2019.

Marja oli edesmenneen mieheni Maurin nuorempi sisar, rautatievirkailija Eino ja Irja Haapasen perheen viimeinen eli neljäs lapsi. Hän oli niin nuori viimeisen ison sodan aikana, että häntä ei lähetetty sotalapsena Ruotsiin, niinkuin muut perheen lapset, Ritva, Mauri ja Kari. Hehän asuivat aivan Kotka-Kouvolan radan varressa, jotka olivat alttiita sotatoimille. Hän sai siis tavallaan nauttia ainoan lapsen elämän vauva-ikäisenä ja loi vanhempiinsa erilaisen suhteen kuin sisaruksensa siellä muualla, vieraalla maalla.

Tutustuin Marjaan heti kohta avioliittoni alkuvuosina, hän oli juuri kuitenkin muuttanut pois kotoaan. Nuoruusaika Otavan kansanopistossa 1950-luvun lopulla oli tuonut elämänmuutoksen, hänen kuvastaan paistoi sisäinen rauha. Oppilaiden joukosta oli löytynyt Korhosen Sakari Sotkamosta, jonka kanssa solmittiin perhe. Sakari valmistui sosionomiksi myöhemmin Tampereen yhteiskunnallisesta korkeakoulusta, he asuivat opintojen aikana Lempäälässä.

Elämä oli 1960-luvun alussa niukkaa, kun siihen aikaan ei ollut vielä opintorahaa, josta kotoaan opintielle muuttanut nykyisin alkaa saada peruskuvionsa, ja äitiyslomakin oli tuntematon käsite monille nuorille äideille. Äitiysavustuspakkaus oli toki jaossa kaikille ja vauvan synnyttyä lapsilisä. Luulenpa, että Irja ja Eino pyrkivät auttamaan, missä voivat, mutta Sakarikin oli toimelias, joten tultiin joten kuten toimeen. Irjan ajatusmaailmasta sain kyllä käsityksen, että parempaa olisivat toivoneet tyttärelle, kun usein lipsahti ilmaisu Marja-raukka. Äiti sääli tytärtään niukoissa taloudellisissa oloissa. Marja opiskeli myös hierojan taidot, vaikkakaan en tullut tietämään missä, oliko jo Otavan aikoja vai myöhemmin.

Anoppini  Irja joutui noihin aikoihin hankalaan elämänvaiheeseen, kun nivelrikko johti lonkkaleikkauksiin, joissa oli vaativa ja pitkä toipilasaika. Itse leikkaukset tehtiin Helsingissä Töölön sairaalassa, ensimmäiset 5-6 viikkoa kuluivat siellä. Kävelijää ei Irjasta kuitenkaan saatu, kepin varassa joitakin askelia oli sitten edessä vuosikymmeniä. Irja hankki kuitenkin hyvin modernin laitteen sähköompelukoneen, jolla syntyi kaikenlaista lapsenvaatetta koristeompeleineen tuota pikaa. Myös muut käsityöt, kuten neuleet kukoistivat.

Meidän ensimmäiset lapsemme syntyivät aika perättäin, ensin oma esikoiseni Helena, ja vajaan vuoden päässä oli jo Marjan vanhin, Risto, tossua heiluttamassa. Olimme ostaneet käytetyt vaaleankeltaiset lastenvaunut Seinäjoen tutuilta kesän alussa Töysässä asuessa, kun Mauri oli Seinäjoen ratajaksolla kesälomia tekevänä rautatievirkailijana. Kun syksy koitti, palasimme työpaikalleni Sysmän Rapalaan ja Mauri jatkoi opintojaan Heinolan seminaarissa. Vauvanvaunut olivatkin jo käymässä pieniksi, joten ne siirtyivät Riston nukkumapaikaksi.

Marja oli äitinsä apulaisena Juurikorvessa, kun Risto oli vielä pieni, se oli varmaan kesä 1965. Silloin muistelen nähneeni kuvan, jossa Helena ja Risto seisovat samassa leikkikehässä siellä asemalla, kehä oli käytössä kun vanhemmalla oli sellaista puuhaa, johon lapsi ei voinut osallistua, kuten jos äiti kipaisee ulkovessassa tai vettä hakemassa yms pikajuttuja. Helena oli tullut myös tähän mummolaan, kun Maurilla oli tehtävä Luumäellä kesäleirin johtajana ja itse olin Lammin kursseilla.

Helenalle hankittiin heti keväällä 1962 isommat istuinrattaat, joita oli helpompi kuljettaa mukana bussissa matkustaessa (jotka nekin sitten matkustivat Marjan osoitteeseen, myös pieniksi jääneet vaatteet ja eräät lelutkin myöhemmin). Kohta perhe oli saanut myös Leena-tyttären, joten varmaan noista perinnöistä ei paljoa enää pidemmälle liiennyt, lastentarvikkeet ovat kuluvaa laatua, kun niitä pitää pestä niin usein.

Sakarin valmistuttua perhe sai aika pian ihan loppuelämäkseen paikan Sysmästä, jossa sairausvakuutustoimisto tarvitsi häntä johtajaksi. Läheltä kirkkoa Taivaanranta- nimisen mäen juuresta löytyi tontti taloa varten, ja tilava koti valmistui melko nopsaan. Taivaanranta oli Suurenkylän kartanon entisiä laidunmaita, mutta siellä oli laella hyvin kiinnostavia asumusmuistoja, niistä Marja minulle myöhemmin kertoi ja sai tekemään retkiä siellä laella.

Valmistui myös ulkorakennus, joka ehkä tavallisilla perheillä olisi ollut autotalli, mutta tässä tapauksessa osasta rakennusta tehtiin Marjalle työhuone, jossa hierontatyötä voi suorittaa. Elämä alkoi päästä uriinsa. Autoa ei hankittu, koska sitä ei tarvinnut töiden vuoksi, kummallakin vanhemmalla oli polkupyörä, jolla nopsaan pääsi tarvittaviin lähikohteisiin.

Pian ulkorakennus oli muussakin käytössä, sillä Marja innostui koristeveistosta. Sysmässä oli saatavilla hyvin tervaleppälautaa, jonka pehmeä puuaines sopi kuitujen koonkin takia mainiosti monenlaisten pikkuosien muovaamiseen. Luulen, että nämä leppälautaiset työt ovat parhaiten tunnettuja Marjan taidon merkkejä, niitä valmistui runsaasti. Puun loveamisen jälkeen tuli huolellinen hiontavaihe, jonka jälkeen pintakäsittelyinä vahausta ja ehkä petsausta. Aluksi aiheet olivat joko kansanomaisia lovileikkauksia, mutta erityisesti loppuajalla paljon vaaleita kasviaiheita, kuten ruusu ja orkidea.

Aika pian pari sellaista lautaa siirtyi myös meidän kotiamme koristamaan. Erityisesti muistan sen tummemman, jonka nimi oli jotain sellaista kuin Elämän jauhinkivet, siinä materia siirtyi kuin murusina alempaan suppiloon, jossa jauhautui edelleen. Kun ihmettelin sitä kuvaa, joka viittasi uudelleensyntymiseen, Marja sanoi, että hänelle unessa näytetään, mitä pitää tehdä. Niistä töistä ei ole minulla kumpaakaan, ovat menneet suvussa edelleen.

Osa Marjan taidetuotannosta oli myynnissä myös mm. Kuortin huolto- ja levähdyspaikassa viitostien varressa.  Niitä oli myös näyttelyinä, mm. Kausalan kirjaston näyttelytilassa 2000-luvun alkupuolella, jossa kävin niitä katsomassa, ja myös Helena ehti matkoillaan pistäytymään.

Miksi juuri Kausalassa, johtui siitä, että Haapasen perhe asui vuosia sodan päätyttyä juuri siellä. Marja vietti siinä kylässä ilmeisesti aika paljon kouluiästään. Muutto eteläiseen Kymenlaaksoon ja siellä Juurikorven asemalle tapahtui sitten 1950-luvulla. En ole tullut kysyneeksi, milloin se muutto tapahtui, mutta 1960 matkustin Maurin kanssa pian avioliiton solmimisen jälkeen Juurikorpeen vanhempia ja muuta perhettä tapaamaan. Tosin muita lapsia ei ollut kotona kuin Kari, joka oli aivan korvaamaton hankittuaan auton, jolla liikuntaongelmissa kamppaileva Irja-äiti sai hieman vaihtelua.

Kuva on vuoden 2015 kotiinpaluun reisusta . Asikkalanselkää Päijänteen eteläpäässä .

Olin Sysmässä luokanopettajana 1960-63, sinä aikana Karin auto kyyti appivanhemmat monena kesänä Rapalan koululle, jossa he asuivat meidän huoneistossa, kun me taas muualla kesätöiden takia. Koululla oli vene ja Päijänteen ranta niin lähellä, että huonojalkainen Irjakin pääsi kalalle veneen keulaan nököttämään, kun Eino-appi hoiti muut toimet. Irja sanoi, että veneessä hän voi olla onnellinen pitkästä aikaa. Eipä ihme, sillä näillä seuduin oli loistavia kalavesiä, joten ruokaa oli saatavilla ongenvavan matkan päässä.

Rapalan koulu heinäkuussa 2018. Tuossa ei ole enää vuosiin ollut lasten telmintää pihassa...

Kun muutimme pois Rapalan koululta heinäkuun lopussa 1963, tuli pian ajankohtaiseksi ajatus, että Päijänteellä pitäisi edelleen kesäisin voida asua, ja pian oli hankittu yhteinen kesämökkitontti Rapalan Kaitaniemeen Väinö ja Anni Virolaisen mailta, jossa ennestään oli Elsa Turakaisen perheen ja heidän tyttärensä perheen kesämökit rinnakkain, saman tien varresta. Hirsihuvila tilattiin jostain veistäjien kuvastosta, en muista tarkemmin. Siihen oli tietysti käytettävissä vain Einon ja Irjan rahavaroja, he maksoivat laskut, mutta talon pystytykseen ja muuhun aputyöhön saatiin tietysti hyvin aikaa omasta perheestäni, ainakin kesäisin. Muistaakseni 1960-luvun puolivälissä oltiin jo pitkällä tässä asiassa.

Päijännettä riittää, katsellaan pohjoiseen eteläosan kioskirannassa. Kuva on otettu 11 07 2015 matkalla Olavinrannan sukukokouksesta.

Ei siis ihme, että tuntui luontevalta ja suorastaan kohtalolta, että Marjan perhe löysi Sysmän kirkolta hyvän työpaikan. Asia muuttui vielä lisää, sillä Einon oli aika jäädä eläkkeelle, se oli lähivuosina tapahtumassa. Pian alkoi tapahtua myös sillä saralla, kun appivanhempien eläkekodin tontti löytyi reilun kivenheiton matkan päästä uudesta Marjan ja Sakarin kodista, sekin Suurenkylän kartanon hevoshakaa Luhangantien varresta, ja nämä nuoret myös rakennuttivat ja osin rakensivat tämän kodin ensi vuosinaan Sysmässä.

Vierailtiin Helenan kanssa Rapalan Kaitaniemessäkin kesällä 2018. Kuva on ns. Vanhan Haapasen mökiltä, eli siitä talosta, joka oli alkuun meillä appivanhempien kanssa yhteisenä kesäpaikkana. Talo jäi sitten kohta vanhemmalle sukupolvelle yksinään, kun meidän perhe hankki naapurista oman tontin ja sille tehtiin oma kesätupa 1960- ja 70-lukujen vaihteessa. Kuvassa ovat nykyiset omistajat kertomassa rakennuksen muutosvaiheista, mm. taaempana uusi, toinen ulko-ovi ja talon jatke sillä kohtaa.

Marjasta tuli muuton tapahduttua lähes kodinhoitaja vanhemmilleen, joka jo yksin olisi ollut vähintään puolipäivätyö, mutta jotenkin se aika riitti häneltä kaikkeen. Koti oli aina siisti. Kun joskus vierailtiin, oli aina tuoreita leivonnaisia ja pata täynnä ruokaa. Lapset eivät riidelleet, vaan leikkejä ja monenlaista askartelua riitti monipuoliseen kehittymiseen. Oli kuin olisi saapunut kunnon satamaan merellä purjehdittuaan. Muun muassa eräänä kesänä noin 1960-luvun puolivälin jälkeen Helena vietti aikaa Marjalla, kun teimme kesätyöansioina heinäpeltojen satotutkimuksia Sysmän alueella. Sattui samaan aikaan vesirokko hänet yllättämään...

Perhe lisääntyi noin kymmenen välivuoden jälkeen vielä Juhalla ja Kirsillä, joten omasta takaa riitti päiväohjelmia yllin kyllin. Kun omassa perheessäni oli avioero 1983, en sitten vieraillut Sysmässä kovin monia kertoja. Olihan siihen monta vaikuttajaa muutenkin, kun olin juuri silloin siirtynyt vanhempieni kodin omistajaksi heidän kuoltuaan ja lisensiaatinopinnot olivat menossa ansiotyön ohessa. Aika-kapeikko, määriteltiin niihin aikoihin. Vasta Maurin hautajaisissa tavattiin juuri joulun alla 2008. 2010 kesällä olin ollut kuuntelemassa Helenan mukana Sakarin ja Leenan konserttia Sysmän kunnantalolla.

Kuvassa on Karinpoika Marko Haapanen oman poikansa Brianin kanssa. Marko järjesti ja kutsui tämän viimeiseksi Marjan tapaamiseksi jääneen sukukokouksen koolle 2015.

Onneksi tapasimme 2015 niissä sukujuhlissa Olavinrannassa. Niissäkin Marja hoiti, vaikkei ollut virallisesti nimetty mihinkään tehtävään. Olavinrannan leirikeskuksen pöytä putkahti yhtäkkiä täyteen tarjottavaa, kun Marja ilmaantui paikalle. Mutta hän oli aina takarivissä. Olin silloin saanut tehtyä liudan saaleja valmiiksi ja halusin antaa muistoja. Kun yksi niistä osui Marjalle, hän oli aivan ällistynyt ja kysyi ihmeissään, miksi juuri hänelle. No ensin mielestäni hänelle, jonka takia kaikki hankkeet aina onnistuivat, vaikka jaossa olikin viimeisenä rivissä..

Vanhempien kodinhoitajan työ sai haastetta, kun näiden elinaika lähestyi loppuaan. Tuli niitä ei-toivottuja vanhojen tauteja. Äiti -Irja jäi viimeiseksi, hänen elämänsä loppuvuodet olivat sitten hoitokodissa samassa kylässä, kun häntä piti hoitaa kokopäiväisesti. Luonnollisesti Marja kävi lähes päivittäin, piti hautajaiset ja järjesti kauniin haudan, jota viime kesänä Markon neuvosta etsimme ja löysimme kirkon vieren hautausmaalta.

Kuva on tänä aamuna 04 05 2020, kun olin juuri eilen illalla saanut kuulla suru-uutisen ja alkanut miettiä näitä muistoja.

Sakarin ura sai merkittävää lisää kulttuurin saralta, koska hän oli kiinnostunut laulusta. Sysmähän on jo vuosia osin hänen ansiostaan ollut kiinnostava Sysmän Suvisoitto-tapahtuman takia, se on alkanut 1986. Marja oli useimmiten kotona perheen takia, mutta myös siksi, että hän ei halunnut jostain syystä esiintyä Rouva Korhosena. Kun tietää, miten hänen päivänsä täyttyivät, ei sitä kummeksu. Marja pursui monipuolisuutta ja toteutti sitä suurella linjalla. Tulee mieleen se Raamatun kertomus Mariasta ja Martasta, toinen on aina läsnä ja tekee tarvittavan ja enemmän, ehtii jopa kuuntelemaan, toinen kertoo luettelemalla aikaansaannoksensa. Eipä ole monen kirjaimen eroakaan Mariasta Marjaan... Ei tule pitkiin aikoihin hänen vertaistaan.