Hiukan postilaitoksen entisajoilta
Tänä aamuna oli taas mukava ohjelma Ruotsin TV:n toimittamassa sarjassa Talot huokuvat historiaa. Kuljettiin keski-Ruotsissa eli Hälsinglandin maakunnassa kohteessa, joka on noin suomalaisen Kristiinankaupungin leveyspiirillä Selkämeren länsipuolella. Lähin kaupunki oli ennen Huddingsvall, mutta sen kehitys on jatkunut tavalliseksi kunnaksi. Meidän kohteemme on siitä länteen Norrbyssä ja talo on nimeltään Skivars. Muuten, aika lähellä Huddingsvallaa pohjoiseen on kaupunki Sundsvall, jonka radioasemaa tuli monta kertaa kuunneltua 1950-luvulla putkiradioiden aikaan. Prinsessa Madeleine on maakunnan herttuatar.
Talo Skivars on alueen vanhimpia, vaikkei se juuri nykyisellä paikallaan olekaan ollut kuin vasta 1880 aletussa suuressa maanjaossa, jolloin se siirrettiin nykypaikalleen, joka on n. kilometrin päässä entisestä sijainnista. Niinpä hirsiset seinät olivat kaikki merkittyjä, että "legopalikat" voitiin siirron jälkeen koota samaan järjestykseen kuin aiemminkin olivat olleet.
Talosta on merkintä jo 1500-luvun alkupuolelta Kustaa Vaasan aikana tehdyssä veroluettelossa, ja se oli ollut omistajasuvullaan lähes 400 vuoden ajan. Sitä asui jo varhain alueen nimismies, ja hänen sukunsa sitten jatkoi vaiheita myös maanviljelijöinä. Ruotsissa annettiin 1718 asetus, jolla määrättiin kaikki kestikievarit toimimaan myös kruunun postitoimistoina, ja käyttämään kruunun kuvaa merkkinä talon ulkopuolella. Tuo kruunu näkyi vieläkin olevan ulkoseinässä oven yläpuolella.
Niinpä omistajasuku oli aiemmin, ennen vuotta 1718 päättänyt myös kestikievariksi ryhtymisestä, kun se oli niihin aikoihin tehdyssä alueen kestikievariluettelossa aivan ensimmäisenä. Kun alakerrassa oli erikseen kaksi tupaa, niin toisessa, jossa ei ollut keittiötä, voi olla sitten näitä majoitusta tarvitsevia. Myös yläkerrasta löytyi vastaavalta kohdalta kesähuoneeksi nimetty vieraskamari. Skivars -nimi tulee ruotsalaisesta gästgivare sanasta, sen jälkiosasta.
Tässä kohtaa ajatukseni alkoivatkin enemmän liikkua omassa kylässä sijaitsevassa Ruuskasen, aiemmin leipuri Salon, (alunperin Bomanin) rakennuksessa, joka on maantien varressa, ylähautausmaan ja kappelin tien alkukohdassa. Useimmat kyläläiset muistavat rakennuksen hautausmaan kukkien kesäisenä myyntipaikkana, vaikka sekin toiminta on käynyt tiensä päähän. Se on kylän vanhimpia taloja, vaikka rakennusvuosi ei minulla ole tiedossa. Mutta se on entisaikojen matalaa rakennustyyliä.
Sen luokan rakennuksia ei ollut lapsuuteni aikaan kuin Aldof Nyströmin mökki ylärinteellä kesäkahvilasta kaakkoon. Siinähän meidän kylän postitoimisto oli vielä 1950-luvulla, jonne itse jouduin kesätyöläiseksi, kun postihoitajana toiminut Aune Salo sairastui vakavasti ja työt keskeytyivät. Talo on mainittu paikallishistorioissa kestikievariksi, ja sen merkkinä maantien mutkassa, toisella puolella oli iso ns kylänkaivo, jossa aina riitti vettä ja jossa ohikulkevien hevosia voi helposti juottaa.
Kaivossa on nykyään betoninen peittokansi. Siitä kaivosta oli haettava myös meidän perheen pesuvedet, sillä omien kaivojen vedentulo oli liian niukkaa ja niukkeni ratkaisevasti 1960-luvulla, kun naapuritalon omistajuus vaihtui nuorempaan perheeseen. Siihen tehtiin vesijohto, joka tiesi vedenkulutuksen lisääntymistä mm.vesivessan ja suihkun takia. Kaivo oli meidän kaivomme yläpuolella. Niinpä meidän vanhemmille alkoi uusi homma, saavi vesikelkkaan tai -kärryyn ja matkaan joka kerta, kun oli saunominen tai pyykkäystä tiedossa. Montakohan reisua sitä piti tehdä, vähintään kaksi ja pyykkipäivinä enemmänkin. Eikä oltu ainoita vedenhakijoita! Ruokavesi meille haettiin sitten Ruokosen eli Vaalgamaan kaivosta, sitä kului 2-3 ämpärillistä päivässä. Varmaan kaikki mahdollinen siirrettävä pesu jäi odottamaan kesäisiä rantaretkiä.
Tuli siinä mieleeni, että Suomihan oli osa Ruotsia aina 1800-luvun alkuvuosiin, ja kauan senkin jälkeen meillä toimivat Ruotsista päin saadut käytännöt. Suomessakin oli saatettu jo siis 1700-luvun alkupuolella määrätä, että kestikievari toimisi postitoimistona! Ehkäpä posti-Salon rakennus oli siis alkanut toimintansa määräysten tultua voimaan myös täällä Itämeren takaisessa maakunnassa.
Salon väen omaan käyttöön jäi keittiö ja muutama pikkukamari, niistä yksi oli postitoimistolle osoitetun pienen huoneen takana eteläpäädyssä. Eteläpääty minua mietityttää, sekin saattaa olla lisärakennusta juuri tuon kestikievarin ominaisuuden takia, ja sitten muuttui postitoimistoksi, kun kievariaika loppui. Salon väen sauna sijaitsi nykyisen Kappelintien pohjoispuolella, mutta siinä kohdassa on ollut tie vasta kappelin rakentamisen jälkeen 1950-ja 1960-lukujen taitteesta. Sillä puolella oli myös heidän toinen eli oma kaivonsa.
Mitä sillä puolella on kaiken kaikkiaan joskus ennen ollut, on vain arvattavissa. Saunan alle jäänyt kivijalka näytti aika nuorelta betoniselta, kun se myytiin siirrettäväksi naapuriin, entisen Forsmanin talon tontille parisen kymmentä vuotta sitten. Siinä on voinut olla aiemmin jopa eläinsuojia, koska niille ei ole ollut tilaa tontin jyrkän rinteen takia muualla. Ainakin maasto on hyvin rehevää saunan tienoilla, voimakkaasti pensoittunutta ja muuttunut rytömetsiköksi.
Muinaisista ajoista minulla on ollut postin tulosta ja jaosta tiedossa vain alle kilometrin päässä Niskaportin eli nykyisen golf-kentän pohjoisrajalla oleva Torvikallio, jonka nimi kertoo, että tällä seudulla postin ja tiedotusten tuoja soitti torvella merkiksi saapumisensa. Mäen päältä soitettuna äänen kuuli hyvin koko Radansuun kylä ja kirkonkylän seutu, ja vesiä pitkin vielä kauemmaksikin. No, ilmeisesti torven soittelu sitten lakkasi 1700-luvun alun maissa, ja ehkäpä kirjoitustaito ja välineet olivat jo siihen mennessä myös juurtuneet niin, että oli mitä kuljetella.
Minun aikaiseni 1950-luvun postitoimisto oli vain hiukkasen kehittynyt tuosta historiallisesta ajasta. Postia kuljetti nyt valtion postiauto, joka ajoi maantielinjaa Mikkelistä Helsinkiin ja takaisin meidän kylän läpi. Postinhoitaja oli valmiina, kun auton postipoika tuli säkit olkapäällään sisään toimistoon, jonne luovutti tuliaisensa ja sai mukaansa myös lähtevän postin samanlaisessa säkissä. Iltapäivällä tuli postia linjan toisesta päästä eli Kausalan suunnasta, jolloin sama juttu. Säkinsuut oli suljettu kunnon hamppunarulla, ei mitään paperinarua. Naru oli pysyvästi kiinni säkin suun tienoilla, ei siis hukkunut. Mikäli säkkiin pantiin ns. arvopostia, kuten kirjattuja kirjeitä tai muuta rahaliikenteen vuoksi, niiden saattokuoret oli erikseen sinetöitävä leimasimella, joka painettiin tulitikun avulla sulatettuun ruosteenpunaiseen vahaan. Tämän toiminnan aikana toimisto ei tietystikään ollut yleisölle avoinna!
Pääasiallinen posti oli oli painotuotteita eli sanoma- ja aikakauslehtiä, ne olivat toisessa säkissä. Kirjeet ja paketit olivat siinä toisessa. Juuri ja juuri ehti säkit avaamaan ja huiskimaan osoitelapulliset lehdet postihakijain lokeroihin ja sitten sen toisen säkin kimppuun, josta kirjeet ja tililtäottokortit yms. sitten päällimmäisiksi lehtien päälle. Jos nimittäin postiauto ei ollut myöhässä, yleensä ei ollut. Kansa jo odotteli oven takana tuoreita lehtiään! Onneksi ei silloin ollut mainospostia, puhumattakaan siitä, että nykyisin postilaitos itse tuottaa jaettavaa Postinen-tuotteellaan, jonka sisään mainoksia on sujautettu.
Merkillisin muisto postinhoitajan ajasta olivat kassakaapin hyllyllä olleet valtion veromerkit. Niitä myytiin asiakkaille, ja merkit liimattiin työntekijän verokirjaan osoitukseksi, että palkasta oli osa muutettu valtiolle verona tuloutettavaksi. Jotenkin mielessä häälyy muisto, että veromerkin kuva olisi ollut jotain muuta kuin postimerkissä ollut Suomen leijona. Mutta selaillessani veromerkki-kuvahaun tuloksia näin, että leijona komeili ainakin 1967 kaupaksi tarjotussa veromerkkiarkissa. Nykyisin en ole aikoihin nähnyt muita veromerkkejä kuin tuulilasiin kiinnitetyn ajoneuvoveron tarran.
Mutta en koskaan myynyt niistä kuorista sinä kesänä, joten ne olivat arkkeina kassakaapin hyllyssä. Kuukausitilejä tehdessä ne piti muistaa ottaa mukaan valuuttana, muuten olisi ollut ammottava kassavaje. Taisi olla niin, että se ensimmäinen kolmesta tekemästäni tilityksestä oli sellainen ja sain Kausalan postitoimistolta apua, sillä Aune ei ollut siinä sairaana ollessaan juuri sitä minulle muistanut sanoa, ilmeisesti se oli harvinaista hänellekin.
Pian vuoden 1956 jälkeen postinhoitaja Aunen kuoltua sairauteensa Salon kahvilahuoneeseen muuttivat postihoitajiksi eläkeläiset luutnantti Lauri Muroma ja hänen vaimonsa Valma. He asuivat samalla kylällä. Lauri oli sotainvalidi, ja entinen postitoimisto oli liian ahdas kahdelle, joista toinen oli vielä liikuntaongelmainen. Postiin alettiin kulkea siis leipomon rappusten kautta maantieltä päin. Näin mentiin joitakin vuosia 1960-luvulla, sitten lakkasi alakoulu pysyvästi ja posti muutti sen tiloihin nykyiseen kesäkahvilaan.
Eletään nykyisin sellaista aikaa, että tuntuu siltä, että postilaitos on tulossa valtion laitoksena tiensä päähän. Nykyisin viestintä sujuu ihan muunlaisin välinein. Osa tietysti vielä silläkin lailla ja osa väestä ei muuta osaakaan. Asiapostia on alkanut korvata pakettiposti, joka levittäytyy jopa huoltoasemien nurkkiin Smart-postien nimellä. Kirjeitäkään ei juuri kukaan enää lähettele, on niin monenlaisia sähköisiä tapoja välitellä ääni- tai katseluviestejä kuvin ja jutuin. 1700-luvun keksintö postilaitos kesti autojen tulon, mutta älypuhelin taitaa olla se heinänkorsi, joka kamelinselkää rasittaa.
 |
| Helmikuun 2 pnä 2020 on herätty vesisadeaamuun. Edellispäivän iltapuolella satoi n. 10 cm nuoskalunta, se oli vajunut melkein puoleen aamuun mennessä. |
Talo Skivars on alueen vanhimpia, vaikkei se juuri nykyisellä paikallaan olekaan ollut kuin vasta 1880 aletussa suuressa maanjaossa, jolloin se siirrettiin nykypaikalleen, joka on n. kilometrin päässä entisestä sijainnista. Niinpä hirsiset seinät olivat kaikki merkittyjä, että "legopalikat" voitiin siirron jälkeen koota samaan järjestykseen kuin aiemminkin olivat olleet.
Talosta on merkintä jo 1500-luvun alkupuolelta Kustaa Vaasan aikana tehdyssä veroluettelossa, ja se oli ollut omistajasuvullaan lähes 400 vuoden ajan. Sitä asui jo varhain alueen nimismies, ja hänen sukunsa sitten jatkoi vaiheita myös maanviljelijöinä. Ruotsissa annettiin 1718 asetus, jolla määrättiin kaikki kestikievarit toimimaan myös kruunun postitoimistoina, ja käyttämään kruunun kuvaa merkkinä talon ulkopuolella. Tuo kruunu näkyi vieläkin olevan ulkoseinässä oven yläpuolella.
Niinpä omistajasuku oli aiemmin, ennen vuotta 1718 päättänyt myös kestikievariksi ryhtymisestä, kun se oli niihin aikoihin tehdyssä alueen kestikievariluettelossa aivan ensimmäisenä. Kun alakerrassa oli erikseen kaksi tupaa, niin toisessa, jossa ei ollut keittiötä, voi olla sitten näitä majoitusta tarvitsevia. Myös yläkerrasta löytyi vastaavalta kohdalta kesähuoneeksi nimetty vieraskamari. Skivars -nimi tulee ruotsalaisesta gästgivare sanasta, sen jälkiosasta.
 |
| Postista jäi muistoksi meidän vinttikerroksen halliin huutokaupasta hankittu lokerikko, jossa vielä näkyy valkoisia ikkunaliimapaperilappuja, joihin postihakijatalon nimi kirjoitettiin. Nyt lajittelen postin asemasta kudontatöissä tarvitsemiani tavaroita ja lankakeriä. Isäni osti tämän työvälineilleen, ja se oli pohjakerroksessa vielä 1980-luvulla. |
Tässä kohtaa ajatukseni alkoivatkin enemmän liikkua omassa kylässä sijaitsevassa Ruuskasen, aiemmin leipuri Salon, (alunperin Bomanin) rakennuksessa, joka on maantien varressa, ylähautausmaan ja kappelin tien alkukohdassa. Useimmat kyläläiset muistavat rakennuksen hautausmaan kukkien kesäisenä myyntipaikkana, vaikka sekin toiminta on käynyt tiensä päähän. Se on kylän vanhimpia taloja, vaikka rakennusvuosi ei minulla ole tiedossa. Mutta se on entisaikojen matalaa rakennustyyliä.
Sen luokan rakennuksia ei ollut lapsuuteni aikaan kuin Aldof Nyströmin mökki ylärinteellä kesäkahvilasta kaakkoon. Siinähän meidän kylän postitoimisto oli vielä 1950-luvulla, jonne itse jouduin kesätyöläiseksi, kun postihoitajana toiminut Aune Salo sairastui vakavasti ja työt keskeytyivät. Talo on mainittu paikallishistorioissa kestikievariksi, ja sen merkkinä maantien mutkassa, toisella puolella oli iso ns kylänkaivo, jossa aina riitti vettä ja jossa ohikulkevien hevosia voi helposti juottaa.
Kaivossa on nykyään betoninen peittokansi. Siitä kaivosta oli haettava myös meidän perheen pesuvedet, sillä omien kaivojen vedentulo oli liian niukkaa ja niukkeni ratkaisevasti 1960-luvulla, kun naapuritalon omistajuus vaihtui nuorempaan perheeseen. Siihen tehtiin vesijohto, joka tiesi vedenkulutuksen lisääntymistä mm.vesivessan ja suihkun takia. Kaivo oli meidän kaivomme yläpuolella. Niinpä meidän vanhemmille alkoi uusi homma, saavi vesikelkkaan tai -kärryyn ja matkaan joka kerta, kun oli saunominen tai pyykkäystä tiedossa. Montakohan reisua sitä piti tehdä, vähintään kaksi ja pyykkipäivinä enemmänkin. Eikä oltu ainoita vedenhakijoita! Ruokavesi meille haettiin sitten Ruokosen eli Vaalgamaan kaivosta, sitä kului 2-3 ämpärillistä päivässä. Varmaan kaikki mahdollinen siirrettävä pesu jäi odottamaan kesäisiä rantaretkiä.
Tuli siinä mieleeni, että Suomihan oli osa Ruotsia aina 1800-luvun alkuvuosiin, ja kauan senkin jälkeen meillä toimivat Ruotsista päin saadut käytännöt. Suomessakin oli saatettu jo siis 1700-luvun alkupuolella määrätä, että kestikievari toimisi postitoimistona! Ehkäpä posti-Salon rakennus oli siis alkanut toimintansa määräysten tultua voimaan myös täällä Itämeren takaisessa maakunnassa.
 |
| Kuva on Kappelintieltä. Postin entinen ovi vasemmalla sivulla eli tämä osa on etelään päin. Sattui 2013 ennätysluminen helmikuu, kuva on otettu 25 02. Kylämme tapaan monet vanhat rakennukset ovat vain kesäkäytössä, niin tämäkin silloin. |
Tämä Salon rakennus on tehty ainakin kahdesta osasta, sen nuorempi pohjoispuolen siipi oli leipomona. Leipominen tietysti osui aika hyvin pääelinkeinoksi kestikievarin pitäjälle, koska tuote oli helposti kaupaksi saatavilla ja kulkijoita oli usein, kirkkohan oli ihan lähellä. Pian oli käytössä myös tarpeelliset myymäläpuoli ja kahvitupa. 1940-luvulla myynnissä oli myös Rasin virvoitusjuomia. Silloin kievari toimi hyvänä huoltopisteenä kirkolla asioiville. Minun nuoruudessani 1940-50-luvuilla Salon kahvilan puolella järjestettiin myös hautajaisväelle tarkoitettua pienimuotoista tarjoilua, joskin näitä löytyi myös naapuristani Tervolasta, joka rakennus oli alkuaan edellisvuosisadalla tehty lukkarilaksi. Ja myös Oksasella, pappilan pehtoorilla oli iso tupa.
Salon väen omaan käyttöön jäi keittiö ja muutama pikkukamari, niistä yksi oli postitoimistolle osoitetun pienen huoneen takana eteläpäädyssä. Eteläpääty minua mietityttää, sekin saattaa olla lisärakennusta juuri tuon kestikievarin ominaisuuden takia, ja sitten muuttui postitoimistoksi, kun kievariaika loppui. Salon väen sauna sijaitsi nykyisen Kappelintien pohjoispuolella, mutta siinä kohdassa on ollut tie vasta kappelin rakentamisen jälkeen 1950-ja 1960-lukujen taitteesta. Sillä puolella oli myös heidän toinen eli oma kaivonsa.
Mitä sillä puolella on kaiken kaikkiaan joskus ennen ollut, on vain arvattavissa. Saunan alle jäänyt kivijalka näytti aika nuorelta betoniselta, kun se myytiin siirrettäväksi naapuriin, entisen Forsmanin talon tontille parisen kymmentä vuotta sitten. Siinä on voinut olla aiemmin jopa eläinsuojia, koska niille ei ole ollut tilaa tontin jyrkän rinteen takia muualla. Ainakin maasto on hyvin rehevää saunan tienoilla, voimakkaasti pensoittunutta ja muuttunut rytömetsiköksi.
Muinaisista ajoista minulla on ollut postin tulosta ja jaosta tiedossa vain alle kilometrin päässä Niskaportin eli nykyisen golf-kentän pohjoisrajalla oleva Torvikallio, jonka nimi kertoo, että tällä seudulla postin ja tiedotusten tuoja soitti torvella merkiksi saapumisensa. Mäen päältä soitettuna äänen kuuli hyvin koko Radansuun kylä ja kirkonkylän seutu, ja vesiä pitkin vielä kauemmaksikin. No, ilmeisesti torven soittelu sitten lakkasi 1700-luvun alun maissa, ja ehkäpä kirjoitustaito ja välineet olivat jo siihen mennessä myös juurtuneet niin, että oli mitä kuljetella.
 |
| Ylinen Savontie tässä meidän tontin sivuitse. Siitä kuljettiin jo hevoskaudella rannan satamista (Loviisa) sisämaahan Elimäen ja Iitin kautta Jaalaan, josta Savoon tai Karjalaan. |
Minun aikaiseni 1950-luvun postitoimisto oli vain hiukkasen kehittynyt tuosta historiallisesta ajasta. Postia kuljetti nyt valtion postiauto, joka ajoi maantielinjaa Mikkelistä Helsinkiin ja takaisin meidän kylän läpi. Postinhoitaja oli valmiina, kun auton postipoika tuli säkit olkapäällään sisään toimistoon, jonne luovutti tuliaisensa ja sai mukaansa myös lähtevän postin samanlaisessa säkissä. Iltapäivällä tuli postia linjan toisesta päästä eli Kausalan suunnasta, jolloin sama juttu. Säkinsuut oli suljettu kunnon hamppunarulla, ei mitään paperinarua. Naru oli pysyvästi kiinni säkin suun tienoilla, ei siis hukkunut. Mikäli säkkiin pantiin ns. arvopostia, kuten kirjattuja kirjeitä tai muuta rahaliikenteen vuoksi, niiden saattokuoret oli erikseen sinetöitävä leimasimella, joka painettiin tulitikun avulla sulatettuun ruosteenpunaiseen vahaan. Tämän toiminnan aikana toimisto ei tietystikään ollut yleisölle avoinna!
Pääasiallinen posti oli oli painotuotteita eli sanoma- ja aikakauslehtiä, ne olivat toisessa säkissä. Kirjeet ja paketit olivat siinä toisessa. Juuri ja juuri ehti säkit avaamaan ja huiskimaan osoitelapulliset lehdet postihakijain lokeroihin ja sitten sen toisen säkin kimppuun, josta kirjeet ja tililtäottokortit yms. sitten päällimmäisiksi lehtien päälle. Jos nimittäin postiauto ei ollut myöhässä, yleensä ei ollut. Kansa jo odotteli oven takana tuoreita lehtiään! Onneksi ei silloin ollut mainospostia, puhumattakaan siitä, että nykyisin postilaitos itse tuottaa jaettavaa Postinen-tuotteellaan, jonka sisään mainoksia on sujautettu.
Merkillisin muisto postinhoitajan ajasta olivat kassakaapin hyllyllä olleet valtion veromerkit. Niitä myytiin asiakkaille, ja merkit liimattiin työntekijän verokirjaan osoitukseksi, että palkasta oli osa muutettu valtiolle verona tuloutettavaksi. Jotenkin mielessä häälyy muisto, että veromerkin kuva olisi ollut jotain muuta kuin postimerkissä ollut Suomen leijona. Mutta selaillessani veromerkki-kuvahaun tuloksia näin, että leijona komeili ainakin 1967 kaupaksi tarjotussa veromerkkiarkissa. Nykyisin en ole aikoihin nähnyt muita veromerkkejä kuin tuulilasiin kiinnitetyn ajoneuvoveron tarran.
Mutta en koskaan myynyt niistä kuorista sinä kesänä, joten ne olivat arkkeina kassakaapin hyllyssä. Kuukausitilejä tehdessä ne piti muistaa ottaa mukaan valuuttana, muuten olisi ollut ammottava kassavaje. Taisi olla niin, että se ensimmäinen kolmesta tekemästäni tilityksestä oli sellainen ja sain Kausalan postitoimistolta apua, sillä Aune ei ollut siinä sairaana ollessaan juuri sitä minulle muistanut sanoa, ilmeisesti se oli harvinaista hänellekin.
Pian vuoden 1956 jälkeen postinhoitaja Aunen kuoltua sairauteensa Salon kahvilahuoneeseen muuttivat postihoitajiksi eläkeläiset luutnantti Lauri Muroma ja hänen vaimonsa Valma. He asuivat samalla kylällä. Lauri oli sotainvalidi, ja entinen postitoimisto oli liian ahdas kahdelle, joista toinen oli vielä liikuntaongelmainen. Postiin alettiin kulkea siis leipomon rappusten kautta maantieltä päin. Näin mentiin joitakin vuosia 1960-luvulla, sitten lakkasi alakoulu pysyvästi ja posti muutti sen tiloihin nykyiseen kesäkahvilaan.
Eletään nykyisin sellaista aikaa, että tuntuu siltä, että postilaitos on tulossa valtion laitoksena tiensä päähän. Nykyisin viestintä sujuu ihan muunlaisin välinein. Osa tietysti vielä silläkin lailla ja osa väestä ei muuta osaakaan. Asiapostia on alkanut korvata pakettiposti, joka levittäytyy jopa huoltoasemien nurkkiin Smart-postien nimellä. Kirjeitäkään ei juuri kukaan enää lähettele, on niin monenlaisia sähköisiä tapoja välitellä ääni- tai katseluviestejä kuvin ja jutuin. 1700-luvun keksintö postilaitos kesti autojen tulon, mutta älypuhelin taitaa olla se heinänkorsi, joka kamelinselkää rasittaa.
Helmikuun 25. 2013 otettu Salon talon kuva tekstissä muistuttaa myös Ullan ja Jarin reisusta meille, kun juuri olin saanut käyttöön nykyisen autoni. Teimme sille vihkireisun käymällä Kymen paviljongilla syömässä blinit laskiaisen kunniaksi.
VastaaPoista